Tänään oli pitkästä aikaa sellainen päivä, että näkyi taivas ja aurinko ja pilviä saattoi kutsua hattaroiksi eikä harmaaksi säkkikankaaksi. Se on ihmeellistä, miten valo ja pilvettömyys vaikuttaa ihmisen mieleen ihan heti. Ei sitä ajattele, mutta heti on kepeämpi askel ja enemmän tilaa kun yllä on rajaton, sininen taivas.
Se sai minut miettimään kepeyttä, hattaraa, tuntoaistia. Tuntoaisti on varmaan meidän vähiten mietitty aisti. On näkö, kuulo, maku – ne jotka tulevat mieleen kun puhutaan aisteista. Tuntoaisti on se takarivin poika, johon ei kiinnitetä luokkakuvissa huomiota, se joka on aina siellä, äänettömästi ja luotettavana apurina.
Mietitään hetki tuntoaistia. Ensinkin ihomme taitaa olla suurin elimemme. Kyllä, elin se on, vaikka levittäytyneenä koko olemuksemme ympäri niin ohuelti. Ilman ihoa, mitä olisimme? Outo ajatus. Iho pitää meidät kasassa, huomaamatta hoivaten, hikeä ulos päästäen, lämmittäen, aistimuksia antaen.
Iho on asia jota ei huomaa ennen kuin joku on pielessä. Paperihaava sormessa. Tikku kantapäässä. Isokin ihminen on aseeton jos ihossa on vikaa.
Toisaalta ihon kautta tulee ehkä suurimmat ilon ja nautinnon hetket. Poskea silittävä käsi. Paijaus päälaelle. Käsi toisen kädessä. Syleily. Suudelma, huulten ohuimmalla iholla.
Kaikki tiedämme tunteen kun kengässä on kivi. Kaikki tiedämme jos alusvaate ei istu. Kaikki tiedämme tunteen kun höyhenellä kutitetaan. Iho, se tuo tuntemisen todeksi.
En tiedä mikä on melkein sata vuotta sitten ollut perustaja Editin ajatus kun on silkkiä ryhtynyt meillä työstämään, mutta hyvä valinta se on ollut. Silkki on ihon ystävä. Se on kuin höyhen, kepeä, ylellinen ja ihana. Aito, luonnollinen ja vähän ylellinen. Siitä tulee hyvä mieli.
Ajatella, kuinka auringon näkeminen saa ihmisen runolliseksi.
Terveisin, Kati
Jätä kommentti
Tämä sivu on suojattu hCaptcha-tunnistuksella, ja hCaptchan tietosuojakäytäntöjä ja käyttöehtoja sovelletaan.