Lukeminen kannattaa

Kuuntelen paljon kirjoja työmatkoilla. Välillä töissä on niin painavia asioita, että kuunteluun valikoituu vain kevyempää, dekkareita ja muuta. Välillä jaksaa kuunnella muutakin: historiaa, elämänkertoja ja faktakirjallisuutta. Olen kaikkiruokainen kirjojeni suhteen. Joskus minulle on joku sanonut, että kaikki lukeminen kehittää. Aivot poimivat tekstistä sen, mitä ne sillä hetkellä tarvitsevat; saat sen neuvon, inspiraation tai ajatuksen, mitä juuri nyt tarvitset. 

Tämä ei ole mikään sellainen “manifestoi itsellesi uusi elämä”-ajatus. Se on enemmän mielestäni sellainen juttu, että aivot vaan ovat niin käsittämättömän hieno laitos ja niiden toimintaa emme edes ymmärrä. Aivoissa on koko ajan meneillään enemmän ja laajemmin asioita, mitä itse tiedostammekaan. Siellä ratkaistaan hengityksen ja elimistön toiminnan, ulkopuolisten vaarojen välttelyn ja oman hyvinvoinnin moninaisia ongelmia koko ajan. Näiden haasteiden ohessa aivot itse poimivat sen punaisen valon suojatiellä ja silmään lentämässä olevan roskan ja epätasaisen katukivetyksen. Aivot ohjaavat meitä ilman, että tiedostamme siitä mitään. Ja lisäksi ne välillä voivat poimia kuuntelemastamme tekstistä yhtäkkiä jonkun ratkaisun, jota etsivät, vaikka emme ole itse tienneet etsivämmekään. 

Tänään aamulla kuuntelin Saku Tuomisen uutta kirjaa, jossa hän pohti epäonnistumista. Usein ennen tekemisen aloittamista tulee mieleen, että mitäs jos tämä homma ei onnistukaan. Ja usein seuraava ajatus kysyy: “Mitä muut ajattelevat, jos tämä menee mönkään?” En ole itse huomioinut ajatusketjun menevän näin, mutta tunnistin sen heti, kun Saku sen ääneen sanoi: Tekemisen aloittamista estää ajatus muiden mietteistä minusta, jos mokaan. 

Tämän jos tunnistaa, niin sitä voi pohtia. 

Saku pohti sitä kirjassaan ja minä ennen tätä kirjoitustani. Rehellisesti ajateltuna taitaa olla niin, että emme me paljon muiden tekemisiä mieti. Me mennä koohotamme omassa elämässämme eteenpäin ja niin tekevät muutkin. Asia, joka on minulle ollut tärkeä, johon olen panostanut ja joka on mennyt metsään, on vaan asia. Vaikka se olisi mennyt ihan pannukakuksi ja minua hävettää, voi se toisille olla loppujen lopuksi lähes yhdentekevä, eivätkä he muista kirvelevää epäonnistumistamme lainkaan. 

Tämä on lohduttava ajatus, joka voi madaltaa sitä tekemisen aloitusta. Anna mennä vaan!

Jos et usko tätä heti, niin testaapa seuraava: Mieti jotain ihmistä jonka näet päivittäin, työkaveria tai perheenjäsentä tai jotain muuta. Muistele sitten, mitä hänellä on ollut päällään viimeisen viikon aikana tavatessanne. Muistatko? No niin! En minäkään muistaisi. Ja silti, hän on ehkä joka aamu punninnut pitkäänkin, mitä laittaa päälleen: “Sopivatko värit? Onko tämä ollut liian usein päällä?” Ja niin edelleen. En sano, että se on ollut turhaa. Koska jos on vaatteet kivasti, niin saa itse siitä enemmän energiaa päivään. Mutta sanon vaan, että ei ne muut muista. Niillä on omat huolet.

Joten, ehkä se pelko uutta kohti menemisestä ja pelko epäonnistumisesta on syytä jättää; ja tehdä vaan. Kiitän Sakua ajatuksesta. Nyt jaoin sen sinullekin. Ja olen taas vähän rohkeampi lähtemään ruudulta kohti uutta. 

Rohkeutta, kirjeystäväni, tähän päivääsi!
Terveisin Kati