Vedin lipat

Tänä keväänä ovat jäiset kadut olleet meistä monelle varmaan yhtä temppurataa. Tuntuu, että juuri tänä keväänä niitä liukkaita ansoja on enemmän kuin edellisinä vuosina. Vai onkohan tämä vaan ajatusharha? No, joka tapauksessa, eilen sitten onnistuin tekemään näyttävän ilmalennon. Ihan kuin oppikirjasta tai huumorivideosta: jalat alta, ilmalento ja peffalleni jäälle. Pökertynyt ilmeeni olisi varmaan ollut näky. Mitään vakavaa ei sattunut, pakaroita kivisti, mutta luut ehjänä. 

Huh. 

Ja sitten se iski. Häpeä. ”Näkiköhän joku”, oli ensimmäinen järkevä ajatukseni. Katselin kyräillen ympärilleni. Ketään ei näkynyt. Helpotus. 

Sitten pysähdyin tähän ajatuksissani. Miksi tämä häpeän tunne lehahti ylle kuin päälleni heitetty peitto? Mistä se tuli ja miksi?

Tunnet minut ja arvaat jo, että haluan usein jäädä pohtimaan tällaista outoa tilannetta. Vetää henkisesti sormella kuhmun yli uudelleen ja uudelleen, pohtia miksi tässä kohtaa tekee kipeää. Ja niin nytkin. Mietin loppumatkan kävellessäni, että miksi minulle tulee ensimmäiseksi mieleen se, mitä muut ajattelevat. Mikä siinä on, että ajattelen tuntemattoman koiran ulkoiluttajan tai lastenvaunuja työntävän huomaavan ja jotenkin ajattelevan negatiivisesti, nauravan kaatuneelle mummelille? Enhän itsekään ajattele niin. Jos näen jonkun tapahtuman, niin menen kysymään sattuiko ja tarvitsetko apua. 

Mistä se häpeä kumpuaa? Onkohan vaan omani, vai onko sinullakin tällainen tehdasasetus ajatuksissasi?

Olen joskus lukenut, että asian voi muuttaa vasta, kun sen huomaa ja ymmärtää. Jos ei huomaa, niin ei voi siihen keskittyä. Nyt huomasin. 

On laiskaa ajattelua syyttää ympäristöä ja “suomalaista” tapaa ajatella. Että olemme jotenkin negatiivisempia kuin muut maat, että meillä laulut usein mollissa, siinä missä muiden pohjoismaiden laulut kulkevat duurissa. En oikein tähän yleistykseen usko.

En montaakaan sellaista mollivoittoista ihmistä tunne, ihan normaaleja vaan. Voi olla, että se pilkallisesti naurava hahmo on enemmän taruhahmo kuten “peräkammarin poika”, “sokea Reetta” ja muut yleistykset. 

Ehkä sen pyllähdyksen tarkoitus olikin, että pysähtyisin tämän äärelle ja tunnistaisin tunteeni. Miettisin onko tunne vaan reaktio, jonka voi tietoisesti muuttaa.  Ja jonka jälkeen alkaisin pitkän matkan tavan muuttamiseen. En tietenkään toivo enää yhtäkään näyttävää kaatumista tähän talveen, mutta jospa tämä ajatuksen purkaminen jättäisi muistijäljen siihen seuraavaan kertaan, kun ensimmäisenä mieleen tulee ”näkiköhän joku”. Ei nähnyt. Eikä ole väliä vaikka näki. Ei yhtään väliä. 

Toivottavasti sinulle ei tänä vuonna satu (enää?) pyllähdyksiä, vaan polkusi on turvallinen! 

Terveisin,
Kati